perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukalenteriluukku 23: Ulkonäköpaineeni

Anteeksi, etten eilen kirjoittanut! Fiilis ei ollut mitenkään korkeimmillaan, ja intoni kirjoittamiseen oli niin matala, että koin parhaimmakseni olla avaamatta blogiani. Siitä syystä joulukalenteriluukku 22 jäi tekemättä ja täten avaamatta.
Tällä kertaa kirjoitan yhdestä melko suuresta asiasta, mitä jokainen on vamasti enemmän tai vähemmän kokenut elämänsä aikana. Yleisintähän tämä on yläasteikäisillä, harvemmin sitä nuoremmilla, mutta nykypäivänä en ihmettelisi, vaikka nuoremmatkin joutuisivat sitä kokemaan. Toivottavasti minun pikkusisaruksieni ei tarvitse sellaista kokea.

Kun olin lapsi, olin vähän pyöreähkö. En lihava, mutta pyöreähkö. En silloin ajatellut mitään ulkonäköön liittyen. Vaatteetkin olivat yleensä "ensimmäiset, jotka tarttuvat vaatekaapista käteen"-periaattella valittuja. Vihasin farkkuja, tunsin oloni epämukavaksi niissä. Rakastin kaikkia vaatteita, jotka eivät kiristäneet yhtään mistään ja niiden käyttäminen oli rentoa.Thank god en siis välittänyt lapsena, miltä näytän tai mitä puen. (Hiuksetkin oli välillä harjaamatta, kun menin eskariin tai kouluun...)

6.lk kaverini rupesivat enemmän meikkaamaan, ja panostamaan vaatteisiin. Mitä minä tein? En silloin edelleenkään välittänyt. Ensimmäisen ripsivärini ja huulikiiltoni sain sen ikäisenä, ja niitä välillä käytin, mutta eivät ne olleet mitenkään pakkomielteeksi minulle muodostunut (niinkuin tuntui, että joillain kavereillani oli tuo meikkaaminen silloin..). Ruokalassa muistan välillä kyselleeni eräältä Jeminalta (moi Jemina, jos luet tätä!) hänen piirtämistään rajauksistaan silmissään. Minusta hän teki ne hienosti, mutta en silti vieläkään kokenut, että minun olisi "pakko" kokeilla monipuolisempia meikkaustyylejä.

Siirrytäänpäs yläasteelle. En tullut alusta alkaenkaan uusien luokkalaisteni tyttöjen kanssa toimeen, ja se varmaan aloitti minun ulkonäköpaineeni. Meillä oli erimielisyyksiä, ja yhdellä ruotsintunnilla ennen tunnin alkua muista syistä johtuen he rupesivat puhumaan ilkeästi minusta, ja yksi kutsui minua lehmäksi (moi Jutta, minä muistan tämän edelleen). Yksi sana ja se aloitti sen homman.
Valitsin seuraavan päivän vaatteet aina edellisenä iltana, mutta saatoin vielä seuraavana aamuna vaihtaa ne, koska "näytän tässä huonolta/lihavalta/rumalta". En tykännyt laittaa hiuksiani enää tietyllä tavalla, ja rupesin joka aamu meikkaamaan. Vihasin ottaa kuvia naamastani. Kun otin kuvia, niin jos meinasin julkaista ne jonnekkin, muokkasin naamastani pienetkin epäkohdat pois; finnit, pienet rypyt ja jotkut luomet. Jopa toisen hymykuoppani (minullahan on siis yksi hymykuoppa) muokkasin toisinaan piiloon! Sain myös toisinaan hyvin vääränlaista huomiota siitä, että minulla oli muotoja (mitä toisilla tytöillä ei, häh häh hää).

Siinä se yläaste meni. Yhdeksännellä luokalla olin hieman rohkeampi, mutta silti epävarma. Vihasin koululiikuntaa, ja koitin livistää aina niiltä tunneilta, koska pidin itseäni pyöreämpänä kuin mitä muut tytöt oli (+ paska kunto, en halunnut näyttää sitä). En tykännyt juosta kenenkään edessä. Välillä muutuin siksikin jo epävarmaksi, jos joku kehui minua yhtäkkiä ulkonäöltäni. Halusin silloin jo värjätä hiukseni, mutten uskaltanut; olin epävarma. Mietin aina, mitä muut minusta miettivät. Se oli tuskaa, enkä nykypäivänä enää ymmärrä, miten kestin sitä.

Vasta amikseen päästessäni muutuin ulkonäöllisesti rohkeammaksi. Koin oloni siellä meidän luokassa paljon paremmaksi ja iloisemmaksi. Ja ulkonäkönipaineeni katosivat saman tien; pystyin (ja pystyn) menemään sotkuisessa nutturassa, hupparissa ja löhöhousuissa tunnille, ja en tunne oloani epävarmaksi ja rumaksi. Vartaloni kanssa olen sinut, enkä haluaisi olla yhtään hoikempi - tämmöinen kiva pyöreähkö vartalo on just paras minulle! Farkkuja en usein suostu vieläkään käyttämään, koska haaremihousut tms on mukavamman tuntuiset minulle. Enää en kuitenkaan kaihda esimerkiksi kireämpien paitojen käyttämistä. Osaan pitää itseäni nättinä, ja harvemmin enää edes filttereitä käytän someen julkaisemissani omakuvissa.

Yläasteella ne ulkonäköpaineet todennäköisesti siksi ovat suurimmillaan, koska hormonit jyllää ja muutenkin teinit ovat epävarmoja vähän kaikesta. Joillakin on parempi itsetunto, ja jotkut käyttävät sitä väärin hyväksi alentamalla muita epävarmoja. Ja tadaa - syntyy ulkonäköpaineet.
Ja tottakai nykypäivän kauneusihanteet. Monet ihannoivat Victoria Secter's-tyylisiä luutikkuvartaloita, tai ylipäätään sellaisia, että vähän kylkiluut loistaa. Mitä ihmettä? Minusta on seksikkäämpää, jos ihmisessä on jotain, "josta pitää kiinni". En aliarvostele laihoja vartaloita, useimmilla kavereillani on sellainen, mutta en ymmärrä ihan ylimeneviä vartaloihanteita.
Olette jokainen täydellisiä tuollaisina kuin olette <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pentutavaroiden hankintaa

Kyllä - meille tulee koiranpentu! Alkuperäisesti suunnitelmasta poiketen se tulee vasta joulukuussa, mutta on tulossa kuitenkin. Olen tod...