tiistai 24. tammikuuta 2017

Keskustelemisen jalo taito

Keskusteleminen toisten kanssa on todella tärkeää, ihan jokaisessa asiassa; kavereiden välillä, parisuhteessa, työpaikalla, kotona ja harrastuksissa samanhenkisten ihmisten kanssa. Jos yhdessäkään näissä tuo kommunikaatio on heikkoa, sen vaikutuksen näkee lähes heti. Eikä sillä mikään positiivinen vaikutus sitten ole.

Syy, miksi halusin kirjoittaa tämän, on se, että omassa lähipiirissäni olen huomannut, että se keskustelu tuntuu aina olevan minun harteilla. Tai ainakin sen aloitus. Se on aina minä, jonka joutuu laittaa se ensimmäinen viesti. Jos en laita viestiä, ei sieltä toisestakaan päästä tule viestiä ja mitään keskustelua ei synny. Ja SE on puuduttavaa.
Juttelin eilen yhden kaverini kanssa, ja samantyyppinen ongelma hänelläkin on ollut omien kavereidensa kanssa. Myös viikonloppuna käymäni keskustelu vastaavasti toisen kaverin kanssa näytti sen, että en ole tämän "ongelman" kanssa yksin. Ja jotenkin surullista, että tätä esiintyy niin paljonkin.

Toki se on ymmärrettävää. että aina välillä keskustelun toisen osapuolen elämässä on jotain muuta sillä hetkellä, eikä hän pysty olemaan se aktiivisempi keskustelija. Mutta kun useimmiten se tilanne on sellainen, että toinen ei "jaksa laittaa viestiä" ilman sen suurempaa syytä tai "hups, mä unohin". Jep, ei aina jaksa ja se on ok. Jos tuota jatkuu kuitenkin useita viikkoja, jopa kuukausia, niin ei hyvä. Ei kaverisuhteita ylläpidetä siten, että kuulumisten vaihto ja vastaava on riippuvainen vain yhdestä henkilöstä. Ei parisuhteetkaan niin toimi. Se on kuin pallolla heittelyä - ensin toinen heittää pallon, ja toinen ottaa kopin, ja heittää pallon takasin, ja niin edespäin. Jos se pallo on kokoajan toisella henkilöllä, se ei ole reilua eikä keskustelu ota syntyäkseen.

Jokainen varmasti inhoaa niitä keskusteluja, jossa moikataan, kysytään että miten menee, vastataan ja se keskustelu päättyy siihen. Hyvin inhottavia keskusteluja, mitä noista saa irti? Ei mitään.
Kun itse keskustelen jonkun kanssa, niin kyselen häneltä paljon. Joko hänen päivästään tai jostain asiasta mitä hän on tehnyt sinä päivänä tai vaikka hänen eläimestään jos sellainen on. Kuuntelen ja vastaan, saatan kysyä lisäkysymyksiä. Näin pidän keskustelun elossa. Jos en kyselisi tarkemmin (koska tottakai minua kiinnostaa läheisteni asiat), niin keskusteluistani tulisi hyvin samankaltaisia kuin tuo ylläoleva esimerkki. Siihen en tähtää. Psst, niillä lisäkysymyksillä saa keskustelun oikeasti pidettyä hereillä, jos tuntuu, että homma jäätyy jossain kohdin...

Minua kiinnostaa ystävieni ja Tytön asiat, sekä tottakai perheenjäsenien asiat. Päivittäin puhun aina jonkun kanssa, joko Facebookissa tai WhatsAppissa, joka on kauempana minusta. Esimerkiksi Jutan kanssa helpompi puhua kasvotusten, koska näen häntä joka ilta. Huomaan itsekin, että ihmiset, joiden kanssa puhun enemmän, ovat minulle läheisempiä. Tottakaai, kun heidän kanssaan pidän aktiivisesti yhteyttä. Ja siten, että myös he ovat niitä toisinaan, jotka keskustelun aloittavat.

Lähes jokainen ihmissuhde, minkälainen suhde tahansa, riippuu kommunikaation ylläpitämisestä. Ja minä en ihan oikeasti jaksa olla aina se, joka sen viestin laittaa. Toisinaan se on ok, mutta jos toinen osapuoli ei edes yritä itsekin laittaa sitä viestiä, niin mitä järkeä sellaista ihmissuhdetta kavereiden tai kumppanin kanssa on ylläpitää? Suhteet rakentuu ja perustuu hyvään keskustelemiseen, koska siten ollaan perillä siitä, mitä sen toisen elämässä tapahtuu. 
Mutta se ei toimi, jos keskustelu on yksipuolista. Voi toimia jonkin aikaa, mutta ei kauan. Jos tällaisia kaverisuhteita on, älä turhaan roiku niissä. Molempi parempi, ettei kumpikaan sitten juttele enää toiselle, jos se on alunperinkin ollut riippuvainen vain yhden henkilön aloitteesta.

Löytyykö teiltä lähipiiristä tällaisia ihmisiä, joiden kanssa keskustelut tuntuvat alkavan vain sinun aloitteesta, eikä ikinä sieltä toisesta päästä?

lauantai 21. tammikuuta 2017

Ensimmäinen tatuointi

Yksi To Do-listan tehtävistä suoritettu, nimittäin tatuoinnin otto. Vieläpä parhaan ystävän kanssa.

Janita täytti jo marraskuussa 18, ja olin jo kesällä luvannut, että synttärilahjaksi ostan hänelle tatuoinnin. Tai siis sellaisen tatuoinnin, että molemmat ottavat samanlaisen tai samantyylisen, koska #bfftattoo. No, hänen synttärinsä tuli ja meni, ja se tatuointiajatus jäi sitten jonnekin takaraivoon. Viime kuussa otin itseäni niskasta kiinni ja rupesin suunnittelemaan sitä. Ja nyt sitten ihan tosissaan.

Tatuoija oli tuttu, koska hän on tehnyt äidille muutaman tatuoinnin. Pidin hänen tatuointityylistään, ja vaikutti siihen muutama muukin asia, että valitsin hänet. Janitahan vain joutui luottamaan siihen, että valitsen oikean tyylisen tatuoijan toteuttamaan meidän tatuoinnit. Hän kun ei tiennyt mistään mitään, minä vain ilmoitin, että milloin menemme tatuoitavaksi. (Se ajankohta vielä aikaistui melkein kolmella viikolla!)

Suunnitelmahan oli, että Janita tulee aamusta meille, lähdemme tatuoitavaksi ja sitten takaisin kotiin. Simple as that. (Kävimme muuten syömässä sitten tatuoijan luota lähtiessä). Edellinen yö meni jännittäessä, joten kumpikaan emme oikein nukkuneet kunnolla. Ja koko automatkan jännitimme!

Janita oli ensin tatuoitavana, koska "en haluu nähä kun sä kärsit ekana" - ei vaisinkaan, minullekin se oli kivempi, että Janita menee ensimmäisenä. Yhdessä vaiheessa tatuoiminen piti vähäksi aikaa keskeyttää, kun Janitan verensokerit laskivat liian nopeasti alas, mutta loppujen lopuksi Janitan tatuointiin meni about puoli tuntia. Ei edes paha, kun olimme varautuneet aluksi johonkin 1,5h aikaan per tatuointi. Omassani meni suunnilleen saman verran, ehkä hieman vähemmän, koska minun kohdallani ei tarvinnut pitää taukoa.

Janita katsoi koko oman tatuoimisensa ajan tatuoijan työtä, minun oli pakko katsoa muualle. Se ei sattunut ihan kamalasti, mutta tuntui inhottavalta, ja se tuntui paljon inhottavammalta aina kun katsoin tatuoimista, joten siksi katsoin poispäin siitä. Joko kännykkään, Janitaan tai johonkin kohtaan huonetta. Välillä pystyin vilkaisemaan, mutta en pitkiä aikoja. Ei, ei vain pystynyt.

"Ei se satu". No joo, ei tosiaan sattunut. Mutta tuntui hyvin inhottavalta ja tietyssä kohdissa tatuointia se vain tuntui ilkeämmältä. Kertaakaan kummankaan meistä ei kuitenkaan tarvinnut ääneen mitään valittaa, naamat vaan meni välillä ruttuun. Mutta hei, se oli tämä arvoista!

Jotkut ottavat tatuointeja ihan vain sen takia, että joku tatuointi on hieno. Joidenkin tatuoinneilla on taas oma merkityksensä ja tarinansa. Meidän tatuoinneilla on oma tarinansa <3


Rakas 16-vuotias Lotta

Monet bloggaajat ovat kirjoittaneet kirjeitä tulevaisuuden minälleen - minä aion tällä kertaa kirjoittaa menneisyyden minälleni kirjeen, näi...